Ja mielikuviin

Olen taipuvainen ajattelemaan taiteen alkuperästä Julia Kristevan tavoin puutteena tai aukkona. Täytän kaipuuta ja mahdottomuutta kuvalla ”ei mistään”, koska sitä toisaalta on mahdoton täysin lähestyä, kuvailemisesta puhumattakaan. Huomasin vast’ikään, että työskentelyssäni toistuva liikehdintä kahden, usein vastakkaisen poolin (kuvan ja ei-kuvan) välissä muistuttaa Freudin ajatusta lapsen ”fort/da” –leikistä.  Lapsi heittää langan päässä kiinni olevan hyrrän kauemmaksi itsestään ja vetää sitä puoleensa ja toistaa taas. Leikkiä on tulkittu siten, että leikissä lapsi luo mielikuvan poissaolevasta ja taas palaavasta äidistä. Mielikuva on hauras ja epätyydyttävä ja hajoaa taas.

Heitän joskus tarkoituksellisesti maalauksen kauas itsestäni. Näin joudun pakostakin tekemisiin jonkin oudon ja toisenlaisen kanssa. Joudun sulattelemaan maalausta ja suhdettani siihen. Joskus käy niin, että se putoaa liian kauas, enkä saa siihen enää minkäänlaista kosketusta. Oloni on syystäkin pettynyt ja tyhjä. Toisessa leikissä kuva hajoaa osiinsa ja rakentuu taas. Kun osilla ei ole enää kykyä sitoa mielikuvia, ne tyhjentyvät ja menettävät merkityksensä, on aika palata takaisin.

Leave a Reply