Liisa Pesonen

Ennen sanoja ja sisältä ulos

Työskentelylleni ominainen piirre on siirtymät maalauksen rakenteellisilta osilta toisille. Puran kuvan osiinsa ja palaan taas takaisin. Jätän puoliväliin ja kesken. Maalaus voi muodostua yhtä hyvin maaliaineesta, jäljestä, läiskästä, kuvallisesta sommittelusta tai esittävästä kuvasta.

Ennen ensimmäistäkään kosketusta välineeseen maalaus on alkanut hahmottua mielessäni (-vai kehossani?) jonkinlaisena tuntumana, johon liitän pieniä maalauksen aihioita ajatuksella: voisiko tämä vastata tuntumaani?

Käsitteellisesti ja konkreettisesti maalaus kohdallani alkaa kuitenkin tyhjästä ja jossain määrin mahdottomuudesta, kysymyksestä: mitä maalaus vielä voi olla? Mitä merkityksiä maalauksella vielä voi olla?

Harvoin löydän yhtäkään vastausta, sen sijaan nipun uusia kysymyksiä usein liittyen maalauksen, tekijän ja katsojan väliseen suhteeseen. Kuten, voiko maalaus herättää katsojassa samankaltaisia hienovaraisia pyrkimyksiä keskinäiseen resonassiin kuin mitä tekijän, tässä tapauksessa maalarin, suhde välineeseensä voi olla.

Voiko jälki maalauksessa välittää tekijän ruumiillisia tuntemuksia?

(lisää maalaamisesta…)

Yksityisnäyttely Galleria Amassa 2012

Toisinaan kun maalauksen merkitys syntyy ensisijaisesti käytetyn materiaalin: kankaan, väriaineen, lastan, telan tai pensselin  jättämien jälkien ja niistä muodostuneiden rakenteiden pohjalta…

Sometimes, when the meaning of the painting primarily derives from the material being used: from the marks left by the canvas, pigment, spatula, roller or brush, and from the structures that they form…

(…maalaamisesta jatkuu)

Voiko taiteen ruumiillisuus olla eräänlaista sanatonta puhetta, jonka tehtävänä ei ole eriyttää ja rajata vaan yhdistää, vahvistaa tekijän ja katsojan välistä intersubjektiivista kokemusmaailmaa? Voisiko maalauksen ruumiillisuuden lopulta laajentaa käsittämään osaksi ruumiillista simulaatiota ja palauttaa aivoissa tapahtuviin representaatioihin olettaen, että katsoja jossain kohtaa tavoittaa tekijän pyrkimyksen vastavuoroisuuteen?

Mielessäni on ajatus maalauksesta mielen ja ruumiin rajapinnalla kohdassa, jossa ne sekoittuvat ja ruumis puhuu mielelle, mutta puhe on käsittämätöntä, sen kaltaista etten löydä sille sanoja. Se puhe muuttuu maalaukseksi. Voin vain arvailla, että kyse on ehkä aistimuksista, affekteista ja tuntemuksista, jotka kiertyvät mielikuviksi.

(lisää maalaamisesta…)

Ja sitten taas kun kuvauksen kohteeksi valikoituu havaitun ilmiömaailman esineet tai niiden puuttuminen, merkitys tarttuu objektiin tai jää harhailemaan puuttuvan objektin reunoille.

And then again, when the subject chosen for depiction consists of objects from the perceived phenomenal world, or their absence, the meaning attaches itself to the object or is left hovering around the edges of the missing object.

(…maalaamisesta jatkuu)

Olen taipuvainen ajattelemaan taiteen alkuperästä Julia Kristevan tavoin puutteena tai aukkona. Täytän kaipuuta ja mahdottomuutta kuvalla ”ei mistään”, koska sitä toisaalta on mahdoton täysin lähestyä, kuvailemisesta puhumattakaan. Huomasin vast’ikään, että työskentelyssäni toistuva liikehdintä kahden, usein vastakkaisen poolin (kuvan ja ei-kuvan) välissä muistuttaa Freudin ajatusta lapsen ”fort/da” –leikistä.  Lapsi heittää langan päässä kiinni olevan hyrrän kauemmaksi itsestään ja vetää sitä puoleensa ja toistaa taas. Leikkiä on tulkittu siten, että leikissä lapsi luo mielikuvan poissaolevasta ja taas palaavasta äidistä. Mielikuva on hauras ja epätyydyttävä ja hajoaa taas.

Heitän joskus tarkoituksellisesti maalauksen kauas itsestäni. Näin joudun pakostakin tekemisiin jonkin oudon ja toisenlaisen kanssa. Joudun sulattelemaan maalausta ja suhdettani siihen. Joskus käy niin, että se putoaa liian kauas, enkä saa siihen enää minkäänlaista kosketusta. Oloni on syystäkin pettynyt ja tyhjä. Toisessa leikissä kuva hajoaa osiinsa ja rakentuu taas. Kun osilla ei ole enää kykyä sitoa mielikuvia, ne tyhjentyvät ja menettävät merkityksensä, on aika palata takaisin.

(lisää maalaamisesta…)

Maalaukseni voi syntyä yhtä hyvin tyhjästä ja rakentua vasta kankaalla. Voin yrittää kuvata tyhjyyttä, koettaa kaapata mukaani palan näkymätöntä  tai maalauksen lähtökohtana voi olla jonkinlainen ennakkoasetelma, tarkka tai hahmoton kuva, jota noudattaen työ etenee. Maalaus on usein kuva aiheesta, josta minulla oli vain häilyvä mielikuva aloittaessani, mutta mielikuva tarkentuu työn edetessä.

My paintings can equally well come out of nothingness and be constructed only on canvas. I can try to depict emptiness, attempt to forcibly take a piece of the invisible along with me, or the starting point for the painting can be a kind of pre-set arrangement, a clear-cut or amorphous image, and the work advances by keeping to it. The painting is often an image of a motif of which I have only a shaky mental image when I begin, but that image becomes sharper as the work progresses.

(…maalaamisesta jatkuu)

Siitä huolimatta, että koen maalauksen moninkertaisena objektina, se on minulle ennen kaikkea väline, ei kohde. Se on esinemaailmaan kuuluva kappale ja se voi esittää esineitä, mutta silloinkin ja ehkä juuri silloin eniten, se kuvaa sisäisiä objekteja ja tämä moninkertaisuus, päällekkäisyys ja samanaikaisuus tekee maalauksesta niin kiehtovan ja tyhjentymättömän. Maalaus on väline kuvalliseen ajatteluun, mutta miellän kuvallisen ajattelun varsin laajasti.

Se on kuin eräänlainen tarrapaperi, johon tarttuu hajanaisia kuvan aihioita, jotka eivät synny ainoastaan puhtaassa havainnossa, vaan ennen sitä. Maalaaminen on havainnoimista ja samanaikaista havaintokokemuksen tarkastelua, muisti- ja mielikuvien parissa työskentelyä. Toisinaan huomioni tarkentuu havaintoon, kuva-aiheeseen, mutta yhä useammin se polveilee jossain  matkalla. Siihen tarttuu kaikenlaista töhnää, josta yritän irrottautua siinä onnistumatta. Useimmiten maalaus kertookin enemmän matkasta kuin perille pääsystä. Maalaus on tehnyt vain matkasta näkyvän.

Seuraavaksi päässäni onkin jo kuva tai ajatus, joka vaatii tulla maalatuksi ja kaikki edelliset tavat lähestyä aihetta unohtuvat hetkeksi.

 From then on, I already have an image or an idea in my head that demands to be painted, and all my previous ways of approaching the motif are momentarily forgotten.

Yksityisnäyttely Galleria Amassa 2014

The background of my way of working

The point of departure for my artistic working process could be seen as an investigation of the material properties of the painting in relation to its pictorial elements, its expression, and finally its visual motif. Nevertheless, my thinking is not formalist, rather, my interest is focused on the formation of meaning in the painting. My working process starts from an empty ground surface/space, in which I bring together in the pictorial narrative elements that often seem to be mutually incompatible, one of which then emerges as the pictorial level that defines the work.

My paintings combine the tension and the interrelationship between the mark and the sign. The mark is organized into a sign and then dismantled again into its parts, or then the mark becomes a part of the visual motif and the pictorial narrative and then, only a moment later, is disrupting and dismantling its own recognizability. The mark combines the material properties of the work with the raw components that are still finding their own shape.

What happens in the work is often an action linked with perception, the moment when something becomes recognizable. Working between two poles produces two kinds of paintings: those that are highly organized and recognizable in their visual motifs, such as Canisters, and those that are not so clearly recognizable and in which the motif is still taking shape.

Liisa Pesonen
s. 27.09.1962
Taidemaalariliiton jäsen